Manuaalisen terapian historia

Manuaalisen terapian historia - tunne historia - ymmärrä nykyaikaa

Johdanto

Manuaalisen terapian historia on yhtä vanha kuin ihmiskunnan kulttuurit. Vanhimmat historialliset viittaukset manuaalisesta terapiasta Euroopassa löytyvät 400 ennen ajanlaskun alkua. Lääketieteen parissa manuaalinen terapia on ollut suosiossa ja välillä ei. Se on ollut kantavana voimana osteopatian, naprapatian ja kiropraktiikan ammattikunnissa noin sadan vuoden ajan sekä *kansanparantajien keskuudessa jo paljon pidempään. Sitä kehitettiin 1800-luvun lopulla ikään kuin vastalääkkeeksi sen aikaisen lääkehoidon puutteellisen toimivuuden vuoksi. Osteopaattien ja lääkärien toimesta manuaalista terapiaa esiteltiin muille ammateille, kuten fysioterapeuteille, jotka ovat antaneet oman panoksensa manuaalisen terapian kehitykseen ja tutkimustoimintaan. Fysioterapeuttien ja lääkäreiden ansiosta manuaalisesta terapiasta on tullut yhä hyväksyttävämpää osana terveydenhuollon hoitokäytäntöjä. Nykyaikana manuaalinen terapia on levinnyt kaiken kansan keskuuteen. Arjessa voi tavata omia sormia ja selkää naksauttelevia ihmisiä jokaisella kuntosalilla ja netti on täynnä kaikenlaisia härveleitä, joilla omia “jumeja” voi hoitaa. Manuaalisesta terapiasta on tullut markkinavoimien ansiosta suosittu itsehoidon väline (1,2).

*tässä luvussa kansanparantajaa käytetään yleisnimikkeenä shamaaneille, jäsenkorjaajille, poppamiehille ja kaikille epävirallisille ammateille, jotka ovat käyttäneet manuaalista terapiaa hoitomuotona

Tutkimusretki aiheen historiaan antaa meille kuvan siitä, millaisia vaiheita manuaalisella terapialla on vuosisatojen saatossa ollut. Pääset pohtimaan annetun tiedon pohjalta, miten ala on kehittynyt sekä millaista ajattelua eri ammattikunnilla on manuaalisesta terapiasta? Kokonaiskuvan hahmottamiseksi meidän tulisi ymmärtää sen roolia ennen kaikkea lääketieteen, osteopatian, naprapatian ja kiropraktiikan sekä fysioterapian ammateissa. Näiden ammattikuntien historiaan ja keskeisiin henkilöihin perehtyminen auttaa ymmärtämään myös alan nykyaikaa.

Hippokrates (460-385 eaa), joka tunnetaan lääketieteen “isänä” mainitsee ihmisen niveliä koskevissa kirjoissaan nivelmanipuloinnin selän vinoutumien (skolioosi) hoidossa. Nivelmanipuloinnin lisäksi Hippokrates käytti vetohoitoa (traktio) muun muassa silmin havaittavissa selkärangan epäsymmetrioiden kohdalla. Hippokrateen mukaan näiden hoitojen lisäksi olisi hyvä tehdä fyysisiä harjoitteita. Lisäksi hänen tiedetään käyttäneen hoitopöytää, johon potilas sidottiin kiinni, jonka jälkeen erilaisten vöiden, pyörien ja akseleiden avulla saatiin aikaiseksi vetoa ja liikettä niveliin. Tämänkaltaisia hoitopöytiä, joissa on erilaisia passiivista liikettä tuottavia niveliä käytetään edelleen kuntoutusalalla (2).

Claudius Galenos (131-202 jaa) oli roomalainen kirurgi, joka tuotti todisteita omalla aikakaudellaan nivelmanipulaation hyödyllisyydestä. Hänen mukaansa selän toiminnanhäiriöiden ilmaantuessa olisi järkevää seistä tai kävellä selän päällä. Galenoksen hoitotapaa käytetään tänä päivänäkin, kun selkäkipuiset lasten vanhemmat, usein isät käskevät lapsiaan kävelemään selän päällä etsiessään helpotusta selkäkipuun. Kahdeksassatoista Galenoksen 97:stä tutkielmasta hän kommentoi Hippokrateen työtä ja esitti kuvia erilaisista manuaalisen terapian tekniikoista, joita voi tavata edelleen lääketieteen kirjallisuudessa.

Baghdadilainen lääkäreiden lääkäriksi kutsuttu Avicenna (980-1037 jaa) julkaisi omassa Lääketieteen Kaanon-kirjasarjassaan Hippokrateen kirjoituksia, jotka myöhemmin käännettiin latinaksi. Kirjasarja päätyi mm. Leonardo Da Vincin käsiin ja sillä oli suuri vaikutus länsimaisen lääketieteen kehitykseen. Näin Hippokrateen kirjoitukset siirtyivät sukupolvelta toiselle mukaan lukien tieto manuaalisesta terapiasta.

Lääketiede

Lääketieteen renesanssi alkoi Andreas Vesaliuksen aikana, joka vuonna 1543 kuvasi yksityiskohtaisen ihmisen anatomian oppikirjan. Hippokrateen manuaalisen terapian metodit ilmestyivät 1500-luvun kirjallisuudessa Guido Guidin ja Ambrose Paren toimesta. Vuonna 1580 Pare - kuuluisa ranskalainen sotakirurgi neuvoi käyttämään nivelten manipulointia selkärangan vinoumien korjaamisessa, aivan kuten Hippokrates omana aikanaan. Vuonna 1656 munkki Thomas kuvaili kirjassaan The Complete Bone Setter manuaalisen terapian tekniikoita raajojen alueille. Johannes Sculteus lisäsi vuonna 1674 Hippokrateen manuaalisen terapian metodeja The Surgeon´s Storehouse-nimiseen kirjaan. Hippokrateen kirjoitukset säilyivät asiantuntijalta toiselle ja niiden merkitys manuaalisen terapian historiassa on kiistaton (2).

Vaikuttaisi siltä, että lääkärit ja kirurgit hylkäsivät yleisen hyväksynnän manuaalisen terapian suhteen 1700-luvulle tultaessa. Syyt hylkäämiseen eivät ole selkeästi tiedossa, mutta väitetään, että muun muassa tuberkuloosin heikentämät potilaiden selkärangat olivat vaarassa manipulaatiohoitojen vuoksi, jonka vuoksi niistä saatettiin luopua lääketieteellisinä hoitoina (2).

Täten manuaalinen terapia sai enemmän jalansijaa kansanparantajien keskuudessa ympäri Eurooppaa, Pohjois-Amerikkaa ja Aasiaa. Pohjois-Amerikassa tiedetään ainakin Sioux-, Winnebago- ja Creek-intiaanien käyttäneen nivelten manipulointia. Nämä yhteisöjen parantajat olivat siirtäneet tietotaitonsa sukupolvelta toiselle riippumatta lääketieteen virallisesta kannasta. Lääketieteen virallisen kannanoton jälkeen nämä parantajat tulivat entistä näkyvämmiksi yhteisöissä, oletettavasti lääketiede-kansanparannus kilpailuasetelman vuoksi. Tämä asetelma on säilynyt osittain näihin päiviin asti (1,2).

1800-luvulla kliininen vastakkainasettelu sai tuulta purjeisiinsa, kun merkittävä osa lääketieteen harjoittajista ylenkatsoi kansanparantajia ja teki parhaansa vähentääkseen heidän suosiotaan ja uskottavuuttaan. Samanaikaisesti lääkäreiden oli tunnustettava kuinka suosituksi kansanparantajat olivat yhteisöissä nousseet. Aikansa yksi tunnetuimmista kirurgeista - lääkäri James Paget tarkkaili ja tutki kansanparantajien työtä. Hänen tarkoituksenaan oli löytää hyviä puolia hoidoista ja toisaalta löytää hoitomenetelmien haittapuolia. Vaikka korkean profiilin kirurgi teki kansanparantajien työtä näkyväksi ja enemmän tunnetuksi lääketieteen keskuudessa, ei se kuitenkaan saavuttanut laajaa hyväksyntää. Paget luonnehti kansanparantajien hoitotuloksia monesti puhtaaksi onneksi kuin taidoksi. Lisäksi hän käytti heistä sanaa “viholliset”, joka kuvasti hänen suhdettaan kansanparantajiin.

Kansanparannus, tarkemmin jäsenkorjaus (eng. bone setting) oli 1600- ja 1700-luvun Britanniassa isältä pojalle ja satunnaisesti myös tyttärelle periytyvää perimätietoa ja taitoa. Se perustui ajatukselle pienten selkärangan nivelten sijoiltaanmenemisille. Nivelmanipulaatiolla ajateltiin nivelten palaavan oikeille paikoilleen ja oireiden helpottavan. Samoja väitteitä on edelleen kuultavissa virallisten ja epävirallisten terapeuttien taholta.

Mainittava poikkeus 1800-luvun lääkärikunnasta oli Wharton Wood, joka kertomusten mukaan oppi erään kansanparantajan johdolla taitavaksi nivelten käsittelijäksi. Hänen mukaansa nivelmanipulointi oli tehokasta ja turvallista. Vuonna 1871 hän julkaisi raajojen nivelmanipulaatiota koskevan teknisen manuaalin Lancetissa, joka on vielä nykyaikanakin yksi arvostetuimmista englanninkielisistä lääketieteen aikakausilehdistä.

Tultaessa vuoteen 1882, manuaalinen terapia oli uudelleen hyväksytty osa lääketiedettä. Se oli puheenaiheena lääketieteen kokouksissa ja tutkimuksissa, kuten esimerkiksi British Medical Associationin kirurgiaa käsittelevässä tapaamisessa pääaiheena oli nivelten manipulointi. Manuaalinen terapia nautti luottamusta lääketieteen parissa ja sen tehokkuutta hoitomenetelmänä alettiin arvostaa. Britannian ortopediyhdistyksen perustaja Robert Jones kirjoitti “meidän tulisi kehittää tapojamme eikä haukkua kouluttamattomia. Meidän tulisi kysyä, miksi nämä henkilöt menestyksekkäästi saavat aikaan hyvää käsillään? Meidän ei ole viisasta eikä arvokasta tuhlata aikaa tuomitaksemme heitä, sillä totuus on, että heidän menestyksensä on meidän tappiomme”.

Vaikka Jonesin retoriikka oli manuaalista terapiaa tukevaa, niin vuosituhannen vaihtuessa 1900-luvuksi, oli kirjallisuus aiheesta edelleen vähäistä. “On todella merkittävää, että lääketieteen harjoittajat ovat niin pitkään laiminlyöneet terapeuttien laajan kirjon”, kirjoittavat lääkärit Eiler H. Schiötz ja James Cyriax teoksessaan Manipulation past and present 1975.

Kun manuaalinen terapia ei löytänyt paikkaansa lääketieteessä, sen arveltiin jäävän ikuisesti kansanparantajien metodiksi. Kuitenkin 1800-luvun lopulla tapahtui asioita, jotka vääjäämättömästi muuttaisivat sitä, miten manuaalinen terapia nähtäisiin ja miten sitä tultaisiin harjoittamaan maailmanlaajuisesti.

Lääketieteen kaaos ja vaihtoehtohoitomuotojen nousu

Jotta voimme täysin ymmärtää nykyaikaisen lääketieteen nousua, täytyy meidän mennä ajassa taaksepäin ja katsoa Pohjois-Amerikan lääketieteen kehitystä 1800-luvulla. Huolimatta suurista kehitysaskelista kohti tieteellistä lähestymistapaa, lääketiede oli muuttunut vain vähän. Hippokrates ja Galenos olisivat oletettavasti hurranneet tämän ajan filosofialle ja logiikalle; tarkkaile ja käytä sitä mikä auttaa ja vältä sitä mikä tekee haittaa. Tämä logiikka perustui lääkäreiden kokemiin muutoksiin ihmisen terveydentilasta. Kokemus ei nykytiedon mukaisesti yksinään ole kovinkaan luotettava mittari minkään hoidon aloittamiseen. Samainen logiikka, jota amerikkalaislääkäri Benjamin Rush aikanaan käytti tuotti myös mielenkiintoisia tulkintoja vaivojen ja sairauksien parantamisesta. Rushin mukaan loogisin lähestyminen ihmisen kuumeilussa on suoneniskentä eli verenvuodattaminen. Ihminen muuttui suoneniskennän seurauksena kuumeilevasta ja houreilevasta kylmäksi, kalpeaksi ja euforiseksi* (*kaikki muut tunteet ohittava hyvänolontunne). Tämä näyttäytyi lääkärin silmissä ensimmäiseltä askeleelta paranemiseen. Tätä menetelmää ylistettiin laajasti Amerikassa sekä Euroopassa, sen ollessa myös hippokratis-galenoottisen filosofian mukainen. Tämän filosofian mukaan sairaudet johtuivat kehon mielialan ja nesteiden epätasapainoista.

1800-luvulla lääkärin ammattia kutsuttiin oikeutetusti ja ivallisesti “tieteen kurttuiseksi kädeksi”. Kiitos Hippokrateen kirjoitusten, tämän ajan lääketieteen harjoittajat olivat vastahakoisia oppimaan luonnontieteitä, kuten esimerkiksi matematiikkaa, jonka avulla olisi voinut arvioida objektiivisesti lääketieteellistä tutkimustietoa. Tämä vastahakoisuus on varmasti ollut yksi tekijä sen ajan lääketieteen hoitokäytäntöjen kehittymättömyyteen. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää kehon lämpötilan- ja verenpaineen mittausta, jotka kehiteltiin jo 1700-luvun alussa, mutta käytännön kliiniseen työhön ne tulivat vasta reilut 100 vuotta myöhemmin vuonna 1820. Toinen esimerkki on Edward Jennerin kehittämät rokotukset kulkutauteja vastaan vuonna 1797, jotka tulivat hoitokäytäntöihin vasta 40 vuotta myöhemmin. Fysiikka, kemia, matematiikka ja muut tieteenalat pelastivat lääketieteen “pimeästä harhailemasta” ja palauttivat sen moderneihin ja uskottaviin tieteiden joukkoon. Ennen kuin lääketieteen renesanssi näki päivänvalon, oli sen maineen käytävä läpi häpeällinen kasvojenpesuprosessi Pohjois-Amerikassa. Vielä pahempaa oli, että lääkärit joutuivat kyseenalaistamaan koko oman olemassaolonsa ammattina, sillä sen aikaiset metodit olivat usein haitallisia ja tehottomia.

1800-luvun loppupuolella sekä 1900-luvun alussa kehittyivät Pohjois-Amerikassa osteopatia, kiropraktia sekä naprapatia.

Osteopatian kehittäjä - Andrew Taylor Still (1828-1917)

Andrew Taylor Still syntyi vuonna 1828 perheeseen, jossa hänen isänsä Abraham Still oli lääkäri sekä metodistikirkon pappi. Hän kiinnostui lääketieteestä isänsä kautta. 1800-luvun puolivälin Pohjois-Amerikassa lääkäriksi oli mahdollista opiskella oppipoikana osallistumatta viralliseen lääketieteelliseen koulutukseen. Still kuitenkin osallistui ainakin yhteen viralliseen lääketieteelliseen seminaariin. Hän kuitenkin koki opiskelun tylsäksi ja innottomaksi sekä havaitsi, että monet lääketieteelliset hoidot ja lääkkeinä käytetyt aineet olivat enemmän haitallisia kuin hyödyllisiä potilaille, kuten suoneniskentä, erilaiset hauteet, arsenikki, oopiumi ja viski. Hänen kokemuksensa sen aikaisesta lääketieteestä ja traaginen kolmen lapsensa menehtyminen aivokalvontulehdukseen vauhdittivat hänen lääketieteen vastustustaan. Hän kuitenkin jatkoi lääkärinä toimimista ja kehitti uutta ideologiaansa. (2)

Lapsuudessaan Still kärsi pitkäaikaisista päänsäryistä. Hän huomasi päänsäryn helpottavan kerran nukahdettuaan tammen juurten väliin niin, että niskaan syntyi mekaanista vetoa. Hän käytti tätä ja muita omia kokemuksiaan kehittäessään teorioita tuki- ja liikuntaelimistön toiminnasta. Hänen teoriansa mukaan terveyttä voitiin ylläpitää, ja sairauksia pitämään loitolla, säilyttämällä tuki- ja liikuntaelimistön normaalia toimintaa. Lisäksi hän yhdisti teoriaansa magnetismin. Magnetismi oli aikaisemmin esitelty maailmalle saksalaislääkäri Franz Anton Mesmerin toimesta. Mesmerin mukaan ihmisen henki, joka tuli terapeutin sisältä, voitiin käyttää hyödyksi ihmisten vaivojen hoitamisessa. Ei ole ihme, että spiritualismia opiskellut ja uskovaisuudestaan tunnettu Still kiinnostui magnetismista. Still oli aikaisemmiin kirjoittanut monia uskonnollisia artikkeleita Jumalan ja Paholaisen välisestä suhteesta, jotka henkivät hänen uskomuksiaan. Nämä kirjoitukset ja teoriat eivät edistäneet lääketieteellisen yhteisön näkemyksiä Stillin oppien uskottavuudesta, vaan Stilliä pidettiin lääketieteen piireissä omituisena toisinajattelijana, joka sekoitti uskonnon tieteeseen (2).

Vuodesta 1874 lähtien Still kehitti uusia ihmisen anatomiaan ja biomekanikkaan perustuvia teorioitaan. Hän kutsui itseään julkisesti “Lightening bone setter”, joka vapaasti suomennettuna: valaiseva parantaja. Hän oli avoimen kriittinen lääketiedettä kohtaan ja antoi raivonsa näkyä lääkärikollegojaan kohtaan. Hänestä oli tullut yhä voimakkaampi toisinajattelija, jonka teoriat muun muassa nivelmanipulaation kohdalla sairauksien parantamisesta estivät hänen pääsynsä tunnustettuihin lääketieteen kouluihin opettamaan. Hänen filosofioitaan ja menetelmiään vierastettiin lääkärikunnassa. Sen sijaan kansan parissa hänen lääkehoidon- ja kirurgian vastaiset hoitomenetelmänsä saavuttivat suosiota. Suosion kasvaessa hän huomasi, ettei millään ehdi hoitaa kaikkia potilaita yksin, joten hän päätti kouluttaa itselleen lisää työvoimaa. Vuonna 1892 hänen luottamuksensa omiin teorioihin oli saavuttanut pisteen, jonka seurauksena hän perusti American Osteopathic Collegen Kirksvilleen, Missouriin. Hän perusti teoriansa sairauksista ja kehon toiminnanhäiriöistä “häiriintyneeseen valtimoon” (disturbed artery). Tämän teorian mukaan estynyt verenkierto saattoi johtaa sairauksiin ja kehon epämuodostumiin. Tästä tuli myöhemmin osteopatian teoria nimeltä “Law of the Artery” (tunnetaan myös "Rule of the Artery"). Stillin metodit kasvattivat suosiotaan ja uusia kouluja avattiin. Hänen kuollessaan v. 1917, osteopatian tohtoreita oli valmistunut yhteensä 3000. (1,2)

Osteopatian ja tieteen kehittyessä rinnakkain, pääsivät amerikkalaiset osteopatian opiskelijat nauttimaan lääkäreiden kanssa yhtäläisistä ammatillisista ja lainsäädännöllisistä oikeuksista Pohjois-Amerikassa. Näitä kahta ammattikuntaa kuitenkin erotti ja erottaa edelleen filosofinen kuilu. Still kuvailee omaelämäkerrassaan kuinka nivelmanipuloinnilla voidaan parantaa sairauksia. Lisäksi hän väitti, että kaularangan nivelmanipulaatiohoidolla kyettäisiin parantamaan tulirokkoa, kurkunpään tulehdusta, kurkkumätää ja hinkuyskää. Nämä väitteet olivat ja ovat edelleen yksinkertaisesti huuhaata. Still yhdisti ajan henkeen kuuluvasti uskonnollisia ajatuksiaan mielikuvitukseensa, jonka pohjalta osteopatia “kehittyi”. Potilaiden positiiviset kokemukset hoidoista vahvistivat hänen harhaansa omien teorioidensa oikeellisuudesta.

Daniel David Palmer - kiropraktiikan kehittäjä (1845-1913)

Toisin kuin Andrew Taylor Stillillä, Palmerin esiinmarssi terveydenhuollon piiriin ei ollut perhestatuksen kautta saavutettu etuoikeus. Daniel David Palmer syntyi Kanadassa v. 1845 työläisperheeseen. Palmer työskenteli puutarhurina, opettajana ja maanviljelijänä. Lopulta hän suuntasi energiansa ihmisten parantamiseen. Hänen kiinnostuksensa ihmisten hoitamiseen oli suunnaton ja hän perehtyi terveydenhuoltoa koskeviin tieteellisiin julkaisuihin vapaa-ajallaan. Hän perehtyi myös Mesmerin magneettihoitamisen teorioihin ja käytäntöön, kuten Andrew Taylor Still. Tämän seurauksena hänestä tuli magneettihoitaja.

Daniel David Palmer kehitti kiropraktian vuonna 1895 - 10 vuotta magneettihoitajana toimittuaan. Talossa, jossa Palmerin vastaanotto sijaitsi, oli talonmies nimeltä Harvey Lillard. Lillard oli satuttanut niskansa 17 vuotta aikaisemmin, joka oli johtanut hänen kuuroutumiseensa. Tutkiessaan Lillardin niskaa Palmer oli havainnut niskanikamien okahaarakkeiden olevan pois linjasta. Hän manipuloi (kansankielellä naksautti) Lillardin niskan ja sen seurauksena hänen kuulonsa väitetysti palautui. Kiropraktiikan legendaarisin anekdootti oli syntynyt ja alan siemen kylvetty.

Kiropraktiikka on tunnettu “subluksaatioteoriasta”, joka teoriassa tarkoitti sitä, että selkärangan nikamat lähtisivät pois paikoiltaan ja näin ollen aiheuttaisivat hermojen mekaanista puristumista, sitä kautta erilaisia oireita, kuten niskakipua, selkäkipua ja raajojen puutumista sekä lukemattomia muita vaivoja. Palmer myös järkeili, että puristuksissa olevat hermot vaikuttaisivat sisäelinten toimintaan ja aiheuttaisivat sairauksia. Tätä teoriaa hän kutsui nimellä “Law of the Nerve”.

Subluksaatioteoria ei ole kuitenkaan useiden väitteiden mukaisesti Palmerin käsialaa, vaan siitä on viitteitä jo lääkäri Johannes Hieronymin väitöskirjasta vuodelta 1746. Lisäksi nikamaperäisestä toiminnanhäiriöstä sekä niiden hoitamisesta puhutaan lääkäreiden William ja Daniel Griffenin sekä Edward Harrisonin julkaisuissa vuosina 1820-1821. Palmer kertoo kirjassaan Chiropractic Adjustor etteivät teoria ja hoidot ole hänen aikaansaannoksiaan, vaan hän oppi nivelmanipulointia lääkäri Jim Atkinsonilta, jonka hoitometodi oli käytännössä samankaltaista ellei peräti samaa kuin Palmerin kiropraktinen hoito.

On oletettu, että Palmer oli yhteyksissä Stilliin loputtoman tiedonjanonsa ohjaamana ennen kiropraktiikan syntyä. Mahdollisesta heidän keskinäisestä vuorovaikutuksesta on käytettävissä vain ristiriitaista tietoa. Palmer kiistää tavanneensa Stillin, mutta hänen allekirjoituksensa väitetään löytyvän Stillin klinikan vieraskirjasta ja Palmerin kerrotaan olleen usein illallisvieraana Stillien kodissa. Tämän lisäksi ns. todistusaineistossa on joukko epämääräisiä kertomuksia tapaamisista ja jopa syyttäviä väitteitä osteopatian ryöstämisestä kiropraktian käyttöön, mutta nämä ovat enemmän väitteitä kuin todeksi näytettyjä totuuksia. Nämä syytökset heräilivät osteopatian leirissä pian kiropraktiikan julkistamisen jälkeen v. 1895. (2,4)

Palmerin teoriat ja näkemykset herättivät vihaa ja ylenkatsetta terveydenhuollon yhteisössä. Palmer jatkoi pelottomana työtään ja loi uusia teorioitaan kritiikistä piittaamatta. Yksi Palmerin asiakkaista, paikallinen pappi, kehitti Palmerin luomalle filosofialle nimen. Se koostui kreikan kielen sanoista “cheiros” (käsi) ja “praktos” (tehdä).

Vuonna 1897 Davenportiin Iowaan perustettiin ensimmäinen Palmerin koulu - The Palmer College of Cure, jonka nimeksi myöhemmin tuli The Palmer College of Chiropractic. Vuoteen 1902 mennessä 15 ihmistä oli valmistunut 18 kuukautta kestävästä koulutusohjelmasta. Vuoden 1907 valmistuneiden joukossa oli Palmerin omaa jälkikasvua - Bartlett Joshua eli paremmin tunnettuna BJ Palmer. Vuotta aikaisemmin 1906 BJ ja useat kiropraktikot todistivat sivustakatsojan asemasta oikeustoimia DD Palmeria vastaan. Hänet tuomittiin lääkärintoimen luvattomasta harjoittamisesta 23 päivän vankeuteen sekä 350 dollarin sakkoihin. Vuotta myöhemmin yhtä Palmerin koulusta valmistunutta henkilöä syytettiin lääkärin- ja osteopaatin toimen luvattomasta harjoittamisesta Wisconsinissa. Valamiehistö totesi Shegataro Morikubon syyttömäksi, sillä hän ei ollut harjoittanut lääketieteellistä hoitoa, osteopatiaa tai kirurgiaa. Hän oli harjoittanut kiropraktikon ammattia. Tämä oli kiropraktiikalle suuri virstanpylväs matkalla ammatin laillistamiseen.

DD Palmerin ollessa länsirannikolla koulutuskiertueella, otti BJ Palmer hallintaansa koulun taloudellista ja opetuksellista puolta. 1920-luvun aikana BJ käytti massamediaa, tässä tapauksessa radiota, hyväkseen kiropraktiikan markkinoinnissa. Lisääntynyt markkinointi lisäsi kiropraktiikan vastustusta muiden hoitoalan ammattien puolelta. Väitetään, että oli täysin nuoremman Palmerin kekseliäisyyden ja toimeliaisuuden ansiota, että kiropraktiikka selvisi pitkälle 1900-luvulle ja nykyaikaan asti.

Maailmansodat olivat suotuisia aikoja kiropraktiikalle. Ensimmäisen maailmansodan aikaan kiropraktikoita palveli Yhdysvaltojen armeijassa ja toisen maailmansodan päättyessä 1944 tuhannet sotilaat saivat mahdollisuuden kouluttautua alalle valtion maksaessa opintojen kulut (servicemen readjustment act). Tämä tiesi kiropraktiikalle hyvää, sillä sen opintojen pariin tuli tuhansia opiskelijoita. Tämä vauhditti kiropraktikoiden ja koulujen leviämistä pääosin Pohjois-Amerikassa, mutta myös muualla maailmassa. (2,7)

Kiropraktiikalla oli myös omat haasteensa käsiteltävänä. Kiropraktiikan alkutaipaleilta asti se oli kärsinyt sisäisistä ristiriidoista. Alkuperäisiä ja dokumentoituja riitapukareita olivat DD Palmer sekä yksi hänen oppilaistaan Willard Carver, jotka usein kiistelivät siitä, mikä nikama tulisi käsitellä tiettyjen toiminnanhäiriöiden tai sairauksien hoitamiseksi? Tämä kiista on jatkunut tähän päivään asti.

Lisäksi kiropraktiikan piirissä keskusteltiin siitä, tulisiko ammattia harjoittaa DD Palmerin alkuperäisten teorioiden mukaan vai tulisiko alkuperäiseen lähestymistapaan lisätä muita fysikaalisia hoitomenetelmiä. Tämä johti kiropraktiikan sisällä konfliktiin, jota kutsuttiin “tekniikoiden sodaksi”. Tällä hetkellä kiropraktikoita on kahta koulukuntaa - straight ja mixers, joka on voimissaan vielä tänäkin päivänä. Nykypäivän Suomessakin toimivista kiropraktikoista uskoo edelleen, että manipulaatiohoito on tärkeä osa ihmisten hyvinvointia ja terveyttä ja sillä on kaikkiin sairauksiin hoitava vaikutus. Manuaalinen terapia on alusta alkaen ollut terapeuttien elinkeino. Straight vs. mixers -vastakkainasettelun voi nähdä myös nykypäivänä myyntimies vs. terveydenhoidon ammattilainen vastakkainasetteluna, jossa luonnollisesti myynnille on tärkeää korostaa hyötyjä ja jättää hyöty-haitta-arviot, huolelliset haastattelut ja kliiniset tutkimukset sekä muut aikaa vievät hoitotoimenpiteet pois. Myynti syntyy asiakaskäynneistä, jotka ovat mahdollisimman lyhyitä, jotta työpäivään mahtuu mahdollisimman monta asiakaskäyntiä. Myyntimies-mallissa jokainen vastaanotolla kävijä yritetään saamaan käymään mahdollisimman monta kertaa oman terveytensä varmistamiseksi.

1958 kiropraktikoiden ammatillinen julkaisu National News varoitti jäseniään manuaalisia menetelmiä hyödyntävistä fysioterapeuteista, joiden määrä oli jatkuvassa kasvussa. Julkaisun mukaan tämä ryhmä oli vaarana kiropraktikkojen olemassaololle, vaikka nivelten käsittelyä oli tiettävästi tehty jo vuosisadan alusta asti fysioterapeuttien keskuudessa. Tämänkaltainen julkinen retoriikka ei ollut hyödyksi ammattikuntien yhteistyölle, vaan päinvastoin haitaksi. Näistä päivistä alkaen ainakin Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa on käyty valtataistelua ammattien kesken.

Oakley Smith - Naprapatian kehittäjä (1880-1967)

Oakley Smith oli amerikkalainen kiropraktikko ja naprapatian kehittäjä. Hän valmistui kiropraktikoksi v. 1899 ja samana vuonna pääsi opiskelemaan lääketiedettä Iowan yliopistoon. Kolmen vuoden lääketieteen opintojen jälkeen Smith aloitti työskentelyn DD Palmerin kanssa ja jätti kesken lääketieteen opintonsa. Muutama vuosi tästä Smith perusti Chicagoon kiropraktian klinikan. Näihin aikoihin hän vieraantui Palmerin opeista, etenkin väitteistä, joissa selkäranka nähtiin ainoana syynä sairauksiin ja mekaanisiin kehon toiminnanhäiriöihin.

Smith kehitti omia teorioitaan, jotka myöhemmin kehittyivät uudeksi ammattiksi, kuten osteopatia ja kiropraktia aiemmin. Ollessaan Euroopassa oppimatkalla, Smith löysi Tshekin alueelta perinteisiä kansanparannuksen osaajia. Hän vaikuttui tshekkien manuaalisen terapian osaamisesta ja palattuaan jatkoi oppimistaan Amerikkaan muuttaneilta tshekkiemigranteilta.

Smith oli erityisesti tyytymätön kiropraktian selitysmalleihin ja hoitoihin, kuten subluksaatioteoriaan sekä nivelten manipulointiin. Sen sijaan hän uskoi kehon toiminnanhäiriöiden ja kipujen johtuvan erilaisista muutoksista pehmytkudosten jännittyneisyydessä, joihin hänen mukaansa nivelten manipulointi ei ollut riittävä hoitomenetelmä. Smithin mukaan pitkäaikaisia hoitotuloksia saatiin yhdistämällä selkärangan manipulointi, nivelten liikehoito, hermokudosten liikehoito ja pehmytkudoksiin kohdistuvat hoitotekniikat. Nämä ajatukset johtivat lopulta Smithin julkaisuun v. 1906: Textbook of Modernized Chiropractic. Tätä modernisoitua kiropraktiaa Smith kutsui myöhemmin nimellä naprapatia. Se tuli tshekin sanasta “napravit - korjata” sekä kreikan kielen “pathos -sairaus, kärsimys”. Yhdessä ne muodostavat naprapatian - vapaasti suomennettuna: kärsimyksen tai kivun syyn korjaamisen.

Seuraavana vuonna 1907 Smith perusti ensimmäisen koulunsa - Oakley Smith School of Naprapathy Chicagoon.

Manuaalisen terapian lääketieteellinen hyväksyntä

Andrew Taylor Stillin kaksi oppilasta, William Smith sekä J. Martin Littlejohn olivat skotlantilaisia lääkäreitä, jotka lähtivät Amerikkaan. Smith teki Stillin kanssa sopimuksen siitä, että Still opettaisi hänelle osteopatiaa ja hän opettaisi Stillin oppilaille anatomiaa. Tästä hyötyi erityisesti osteopatia, sillä anatomian opiskelu helpotti sen tieteellisen pätevyyden hyväksyntää Amerikassa.

J. Martin Littlejohnista tuli ensimmäinen College of Osteopathyn dekaani Kirksvilleen. Hän perusti vielä Chicago College of Osteopathyn ennen paluutaan Britanniaan, jossa hänestä tuli British School of Osteopathyn perustaja 1917. Useista yrityksistä huolimatta Littlejohn ei saanut Britanniaan samanlaisia ammattioikeuksia osteopaateille, joista amerikkalaiset kollegat saivat nauttia, sillä Amerikassa osteopaatit olivat saaneet lääkärin pätevyyden. Littlejohn ei lannistunut ja katkeroitumisen sijasta, hän aloitti lääkärikunnan ja fysioterapeuttien kouluttamisen vuonna 1920 vastoin kaikkia odotuksia. Tämä tempaus sai luonnollisesti vastustusta molempien ammattikuntien suunnalta, mutta sitä arvostettiin varsinkin lääkäri James Mennellin ja fysioterapeutti-lääkäri Edgar Cyriaxin toimesta.

James Mennell (1880-1957) ja Edgar Cyriax (1874-1955)

Vuosien 1912-1935 välillä James Mennell toimi hieronnan opettajana St. Thomasin sairaalan koulussa. Hän oli syventynyt fyysisiin hoitomenetelmiin, kuten manuaaliseen terapiaan, hoitaessaan tuki- ja liikuntaelinperäisiä vaivoja. Vuonna 1917 Mennell julkaisi artikkelin hoitamisesta liikkeen, manipulaation ja hieronnan keinoin, samana vuonna kun Littlejohn avasi osteopaattikoulun. St. Thomasin koulussa häntä avusti kursseilla ruotsalainen fysioterapeutti Edgar Cyriax, joka myöhemmin opiskeli lääkäriksi Skotlannissa. Cyriax oli aiemmin opiskellut tulevan appiukkonsa Henrik Kellgrenin johdolla Swedish Remedial Gymnastics and Massage-instituutissa ja hän oli julkaissut manuaalista terapiaa koskevan julkaisun jo vuonna 1903, joka perustui Kellgrenin hoitofilosofiaan.

Mennell kuvailee viimeisessä julkaisussaan v. 1952 kuinka selkärangan nivelperäinen oireilu rintarangan alueella voi muistuttaa todellisia sisäelinperäisten sairauksien aiheuttamia oireita. Hän varoitti siitä, että oireiden helpotus nivelmanipulaation keinoin ei tarkoita sisäelinperäisten sairauksien parantumista. Hän suositteli nivelmanipulaation käyttöä vain siinä tapauksessa, kun erotusdiagnoosi on tehty sairauden ja nivelperäisen vaivan väliltä mm. huolellisen tutkimisen ja esim. verikokeiden avulla. Tästä erotusdiagnostisesta painotuksesta tuli myöhemmin nuoremman polven John McMillan Mennellin ja James Cyriaxin keskeinen oppi heidän opettamassaan filosofiassa.

John McMillan Mennell (1916-1992)

Kuten hänen isänsä James aikaisemmin, brittilääkäri John Mennell koulutti terveydenhuollon ammattilaisia yli ammattirajojen ortopediaan perustuvaan manuaaliseen terapiaan, jossa hän painotti nivelmanipulaatiota. Muuttaessaan Amerikkaan hän perusti North American Academy of Manipulative Medicinen 1960-luvulla. Hän kehitti niin sanotun ortopedisen manuaalisen terapian (OMT), jonka perimmäisinä ajatuksina oli opettaa turvallinen ja tehokas tapa toteuttaa nivelmanipulaatiota (2,8).

James Cyriax (1904-1985)

James Cyriax oli brittiläinen lääkäri, joka tunnetaan “ortopedian isänä” sekä Edgar Cyriaxin poikana. Cyriax valmistui St.Thomasista vuonna 1929. Hän uskoi vahvasti ortopediseen lääketieteeseen ja erikoistui siihen vuonna 1954. Hän ajatteli, että fysioterapeutit olisivat otollisin ammattiryhmä oppimaan manipulaatiotekniikoita, perustuen heidän koulutukseensa ja siteeseen lääketieteen kanssa. Hän oli avoimen kriittinen *lääketieteellisen sateenvarjon ulkopuolelta tuleviin manipulaatiohoitojen harjoittajiin, joita hän kutsui maallikkomanipuloijiksi.

*lääketieteellisen sateenvarjon alle kuuluivat Cyriaxin mukaan lääkärit ja fysioterapeutit

James Cyriax omisti elämänsä kehittääkseen omien taitojensa ohella lääkäreiden ja fysioterapeuttien ammattilisia taitoja. Hänen yksi suurempia ammatillisia saavutuksiaan löytyy Textbook of Orthopaedic Medicine-kirjasta vuodelta 1954, jossa hän asetti filosofiset, metodologiset, erotusdiagnostiset ja kliinisen päättelyn perusteet ortopedisen manuaalisen terapian suhteen, jota kutsutaan nimellä “selective tissue tension testing”. Nämä perusteet muuttivat vääjäämättömästi sitä, miten fysioterapeutit ajattelivat, opettivat ja harjoittivat ammattiaan.

Fysioterapian kehitys

Kuten tämän kappaleen alussa mainitaan, niin manuaalista terapiaa on ollut jo vuosituhansia. Hieronta on ollut varmasti laajimmin käytetty ja tunnettu yksittäinen manuaalisen terapian metodi. Cambridgen Yliopistossa Englannissa hierontaa opetettiin jo vuonna 1584, vertailun vuoksi Suomessa opetus alkoi v. 1882. Cambridgessa lääkäri Timothy Bright luennoi vesiterapiasta, fyysisestä harjoittelusta ja hieronnasta, mutta aikaa kului vielä 200 vuotta ennen kuin nämä terapiat saisivat näennäisesti tieteellisen johtajansa ruotsalaisesta Per Henrik Lingistä (1776-1837). Ling oli fysiologi, voimistelunopettaja ja miekkailun asiantuntija. Fysiologia oli tuohon aikaan nouseva tieteenala ja Ling kykeni osoittamaan fyysisen harjoittelun terapeuttisia vaikutuksia. Hänet tunnetaan Swedish Gymnastic Movement Systemin kehittäjänä, vaikka hänet yhdistetään usein virheellisesti *klassisen hieronnan kehittäjäksi. Itse asiassa hän ei koskaan harjoittanut ns. klassista hierontaa. Sen sijaan hollantilainen lääkäri ja voimistelunopettaja Johann Mezger (1838-1909) yhdisteli nykyaikana tuntemamme klassisen hieronnan otteet ranskankielen termeistä **effleurage, petrissage, tapotement, friction ja vibration. Näin ollen Mezger on nykymuotoisen klassisen hieronnan isä, ei Ling (2,9).

*Klassinen hieronta tai eng. swedish massage ovat sama asia

**sively, pusertelu, taputus, hankaus, täristys

Sota on aina ollut valitettava terveydenhuoltoa kehittävä asia. Kun Krimin sodan aikana 1854-1856 kolera ja punatauti tappoi enemmän sotilaita kuin itse sotatoimet, oli englantilaisten reagoitava. Brittihallinto lähetti tilannetta arvioimaan Florence Nightingalen (1820-1910) yhdessä 38 sairaanhoitajan kanssa. Florence Nightingale muistetaan eritoten sairaanhoitajien koulutuksen kehittämisestä, mutta myös vähemmän tunnettuna yhtenä fysioterapian äitinä. 1800-luvun puolivälissä sairaanhoitajien hoitorepertuaariin liitettiin hieronta ja nk. parantava harjoittelu, erityisesti niille hoitajille, jotka työskentelivät tuki- ja liikuntaelimistön vaivojen parissa. Sodassa haavoittuneiden määrän lisääntyessä yhä useampi sairaanhoitaja erikoistui hierontaan. Hieronnasta alkoi kehittymään oma ammattikuntansa. Neljä sairaanhoitajaa otti asiakseen suojella tämän kehitteillä olevan ammattikunnan mainetta. Vuonna 1894 Lucy Robinson, Rosalind Paget, Elizabeth Manley ja Margaret Palmer perustivat Society of Trained Masseuses-järjestön. Tästä järjestöstä tuli myöhemmin v. 1920 Chartered Society of Massage and Medical Gymnastics ja lopulta Chartered Society of Physiotherapy vuonna 1944. Sodan tuottamat tuhannet haavoittuneet loivat tarpeen kuntoutukselle, johon sairaanhoitajat vastasivat.

Fysioterapiaa edeltävät hierojan ja lääkintävoimistelijan ammatit houkuttelivat uusia opiskelijoita ympäri maailman Lontooseen. Valmistuttuaan koulusta osa heistä palasi kotimaahansa perustaakseen uusia oppilaitoksia, jotta mahdollisimman moni saisi opetusta. Yksi tunnetuimmista opiskelijoista oli nuori amerikkalainen Mary McMillan, joka palattuaan Yhdysvaltoihin työskenteli Walter Reid Armeijan sairaalassa ja kehitti fysioterapiaa. Vuosina 1921-1925 hän toimi fysioterapian johtajana Harvardin Yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Alan kehitystyön vuoksi amerikkalaiset kutsuvat McMillania fysioterapian äidiksi.

Fysioterapeuttien manipulointiopetuksesta on paljon historiallista tietoa. Vuonna 1920 osteopaatti-lääkäri Littlejohn aloitti lääkintävoimistelijoiden koulutuksen ja vuoteen 1926 mennessä moni yhteisön jäsen oli suorittanut kaksivuotisen manipulaatiokoulutuksen. Edgar Cyriax ja James Mennell hyväksyivät nämä valmistuneet lääkintävoimistelijat osaksi manipulaatioyhteisöä, vaikka vastustusta osteopaattisia oppeja vastaan olikin.

Historia osoittaa, että fysioterapia kasvoi yhdessä osteopatian, kiropraktian ja lääketieteen kanssa. Sadan vuoden aikana nämä ammatit kulkivat hyvin erilaisen tien. Amerikkalainen osteopatia yhdistyi lääketieteen kanssa Pohjois-Amerikassa, mutta Euroopassa sen rooli on riippuvainen jokaisen maan terveydenhuollon politiikasta. Kiropraktia on kulkenut omaa polkuaan lääketieteen kilpakumppanina ilman suurempia sidonnaisuuksia muiden ammattien kanssa. Fysioterapia sen sijaan on toiminut alusta asti hyvässä suhteessa lääkärikunnan kanssa ja yhteistyö jatkuu.

1950-luvulle tultaessa fysioterapeutit maailmanlaajuisesti olivat aloittaneet alan kehitys- ja tutkimustoiminnan sekä järjestöjen organisoinnin. Norjalainen Freddy Kaltenborn (1923-2019) oli kehittänyt pohjoismaalaisen ortopedisen manuaalisen terapian (OMT) yhdessä Olaf Evjenthin kanssa James Mennellin ja Edgar Cyriaxin oppien pohjalta. Pohjoismainen OMT rantautui myöhemmin myös Suomeen Tuija Mänttärin, Tiina Lahtinen-Suopankin, Risto Paloheimon ja Markku Paatelman toimesta 1980-luvulla.

1956 nuori uusiseelantilainen fysioterapeutti Robin McKenzie (1931-2013) kehitti oman versionsa manuaalisesta terapiasta ja hoitamisen filosofiasta opiskeltuaan Lontoossa Cyriaxin ja Mennellin johdolla. McKenzieen liittyy legendaarinen kertomus, jossa asiakkaaksi saapunut herra Smith oli saanut helpotusta selkäkipuunsa hoitopöydällä, joka oli säädetty edellisen asiakkaan mukaisesti. Smith oli asettunut pöydälle hoitoassistentin ohjeiden mukaisesti odottamaan McKenzieta. Smithin selkä oli pöydällä maatessa taaksetaivuttuneena, joka McKenzien ajatuksen mukaan olisi ollut kaikista haitallisin asento selälle. 5 minuutin päästä McKenzie oli saapunut hoitohuoneeseen ja hämmästyksekseen kuuli Smithiltä selkäkivun oireiden helpottuneen vastoin kaikkia odotuksia. Alkuperäinen oikealla puolella ollut selkäkipu oli siirtynyt selän keskelle ja jalkaan säteilevä kipu oli poissa. Hoito toistettiin seuraavana päivänä ja seurauksena oli selkäkivun häviäminen. Tämä sai McKenzien mietteliääksi. Hän alkoi arvioida systemaattisesti erilaisten kehon asentojen yhteyttä selkäkipuihin. Tästä kehittyi myöhemmin tutkimisen malli, joka tuli sisältymään McKenzien omaan maailmanlaajuisesti tunnettuun metodiin - Method of Mechanical Diagnosis and Therapy (MDT). McKenzien visio oli opettaa tuki- ja liikuntaelinperäisistä vaivoista kärsiviä ihmisiä selviämään omatoimisesti kiputiloistaan (1,2,14).

1970-luvulle tultaessa Robin McKenzie oli kehittänyt teorioitaan ja tuli tunnetuksi Yhdysvalloissa, jossa hänen ajatuksensa otettiin vastaan suurella innokkuudella. Hänet värvättiin tunnetun sairaalaketjun asiantuntijaksi ja hänen toimestaan tuhannet amerikkalaiset työntekijät saivat avun selkäongelmiinsa. McKenzien maine kiri nopeasti ympäri maailmaa ja pian hänet nähtiin kouluttajana Iso-Britanniassa, Japanissa, Kiinassa ja monissa Euroopan maissa.

McKenzien suosion kasvaessa yhä entisestään, oli korkean kysynnän vuoksi syytä organisoitua. McKenzie Institute perustettiin 1982 Uusi-Seelantiin ja sen tehtävänä on tänäkin päivänä kouluttaa ja kehittää alalla toimijoita. Tällä hetkellä sillä on 28 sivukonttoria ympäri maailmaa. McKenzie jalosti ja kehitti hoitometodiaan yli 40 vuoden ajan ja kuvitelmissaan hän oli luonut täysin uniikin hoitosysteemin, jolla ei ollut vertaista. Manuaalisen terapian tutkimustiedon lisääntyessä 2000- ja 2010-luvuilla McKenzie joutui kuitenkin pettymään. Erityisesti fysioterapian tohtori Chad Cookin Immediate effects from manual therapy: much ado about nothing-tutkimus (4) muutti myös McKenzien ajattelua. Miehen, joka oli vuosikymmeniä tehnyt manuaalista terapiaa, kehittänyt kansainvälisesti tunnustetun metodin, saanut arvostusta globaalissa fysioterapiayhteisössä, kerännyt tuhansia opetuslapsia ympäri maailmaa (myös Suomessa) ja saanut maallista mammonaa.

McKenzie toteaa, että ottaen huomioon manuaalisen terapian vaikutukset lyhytaikaisina ja manuaaliseen terapiaan liittyvien väitteiden osoittaminen tieteen avulla virheellisiksi johtivat siihen, että hän luopui koko manuaalisesta terapiasta ennen kuolemaansa. McKenzien panoksesta manuaalisen terapian alalle on syytä olla kiitollinen vähintään ainakin kolmesta asiasta. Ensinnäkin hän osoitti, että manuaaliset terapian tekniikat eivät aina ole kaikista hyödyllisimpiä tai edes välttämättömiä alaselkäkipujen hoidossa. Toisekseen hän osoitti manipulaatiohoitojen vasta-aiheita, kuten poikkeamia hermoston toiminnassa (2, 5). Kolmantena hänet tulee muistaa psykososiaalisten tekijöiden esiintuomisesta liittyen alaselkäkipuihin. Näitä tekijöitä ovat mm. pelko- ja välttämiskäyttäytyminen, masennusoireet sekä psyykkinen stressi (23).

Geoffrey Douglas Maitland (1924-2010)

Tämä australialainen fysioterapian uranuurtaja sai vuonna 1961 rahoituksen ammattiliitolta kouluttautua merten takana Euroopassa, jossa hän sai oppia lääkäreiltä, osteopaateilta, kiropraktikoilta ja kansanparantajilta. Ortopedit James Mennell, Edgar Cyriax ja Alan Stoddard olivat vaikuttamassa suuresti tähän nuoreen terapeuttiin. Vuonna 1965 Maitland sai kutsun Iso-Britanniaan opettamaan manipulointitekniikoita, jossa hän käytti tilaisuutensa ja esitteli ideoitaan hyvin kevyistä *liikehoitotekniikoista, joita voitiin käyttää ennen varsinaista nivelmanipulaatiohoitoa. Hänen mukaansa nämä kevyet liikehoitotekniikat olivat parempia vaivojen hoidossa, kuin perinteisemmät nivelmanipulaatiotekniikat. Näistä kevyistä hoitotekniikoista tuli myöhemmin keskeinen osa ortopedisen manuaalisen terapian (OMT) sisällöstä.

*näitä kutsutaan oskillaatiotekniikoiksi

Maitlandin apuna toimi brittiläinen Gregory Grieve, terapeutti, joka oli aikaisemmin työskennellyt James Cyriaxin kanssa. Grieveä kuvailtiin sellaiseksi merkittäväksi taustahenkilöksi, joka sai asioita tapahtumaan, mutta ei kaivannut kunniaa ja julkisuutta tekemästään työstä. Grievellä kerrottiin olevan erinomainen tieteellinen mieli ja Maitlandin kerrotaan hyötyneen paljon hänen ajatuksilleen altistumisesta. Ammatillisesti rikastuneena yhteistyöstä Maitlandin kanssa, Grieve jatkoi manipuloinnin ja mobilisoinnin opettamista seuraavien 10 vuoden aikana, jonka aikana hän perusti Manipulative Association of Chartered Physiotherapists-yhdistyksen. Vuonna 1973 British Orthopaedic Association kutsui Grieven puhumaan manipulaatiohoidoista osana kuntoutusta tämän ollessa ensimmäisiä kertoja, kun terapeutti sai esiintyä ortopedien yhdistyksen koulutuksessa.

Samanaikaisesti Geoffrey Maitland kehitti oskillaatiotekniikoitaan ja Freddy Kaltenborn kumppaneineen siirtyi kehittämään erilaisia tutkimusmenetelmiä ja mobilisaatiotekniikoita, jotka perustuivat irlantilaisen anatomisti Michael A. MacConaillin biomekaniikan oppeihin (17). Kaltenborn otti huomioon hoitotekniikoita kehitellessään ja tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja tutkiessaan nivelten pintojen pieniä liikkeitä eli arthrokinematiikkaa sekä luiden liikkeitä eli osteokinematiikkaa. Tämä vahvasti mekaaninen lähestymistapa kilpaili Maitlandin oppien kanssa, jotka perustuvat pehmytkudosten jännitteisiin ja reaktioihin.

Kaltenborn ja Maitland kävivät “ystävällismielistä ideologista kamppailua” keskenään. Ortopedisen Manuaalisen Terapian (OMT) yhdistyksessä tietoa yhdistävä liberaalisuus antoi molemmille näkemyksille sijaa. Tärkeintä oli, että ne toivat esiin ja korostivat fysioterapian roolia modernin manuaalisen terapian parissa.

OMT:n kasvaessa maailmanlaajuisesti, oli selvää, että jonkinlainen keskusorganisaatio olisi tarpeellinen. Maailman fysioterapiakonferenssin (WCPT) aikana vuonna 1970 Tanskassa päätettiin perustaa ensimmäinen alaryhmä - International Federation of Orthopaedic Manual Physical Therapy (IFOMPT). Tässä komiteassa ja asiantuntijoina toimivat McKenzie, Paris, Kaltenborn, Maitland, Grieve sekä tanskalainen Hanne Thorsen. Tämän ydinjoukon tehtävänä oli kehittää hoitostandardeja, laajentaa toimintaa ja vaikuttaa koko maailman OMT-yhteisöihin. Vuodesta 1970 lähtien suuri joukko fysioterapeutteja on työskennellyt ahkerasti kehittäessään kliiniseen päättelykykyyn ja näyttöön perustuvia koulutusohjelmia ja hoitostandardeja.

Maailman siirtyessä yhä enemmän tieteelliseen ja tutkimustietoa hyödyntävään ajanjaksoon, ei meidän tule kuitenkaan unohtaa niitä kaikkia menneiden aikojen pioneereja kaikista ammattikunnista, jotka antoivat oman panoksensa manuaaliselle terapialle. Nämä henkilöt ovat olleet vahvoja auktoriteetteja ja sen vuoksi he ovat menestyneet. Valitettavasti manuaalinen terapia on pitkään perustunut auktoriteettien välittämään tietoon. Tätä kutsutaan auktoriteettiuskoksi. Auktoriteettiusko voi olla vaarallista, varsinkin kun puhutaan terveydenhoidosta.

Kyseenalaistamisen kulttuuri ja tieteellinen ajattelutapa ovat nousevia trendejä. Kaikkeen ei-tutkittuun tietoon tulee suhtautua varauksella.

Nykyaika

Vuonna 1996 Sackett kumppaneineen toi esiin kansainvälisen fysioterapiaseminaarin yhteydessä käsitteen näyttöön perustuvasta lääketieteestä (evidence based medicine) sovellettuna terapiamaailmaan. Tämän käsitteen filosofiset juuret ulottuvat 1800-luvun puolivälin Pariisiin, joten ihan uusinta uutta ei Sackettin tiedetä tuoneen kollegoilleen. Filosofit kautta historian ovat vaikuttaneet muun muassa lääketieteen alaan, kuten amerikkalaisfilosofi Willard van Orman Quinen esittämä naturalismin teorian mukaan asioita tulee selittää vain syillä, joista on todisteita, ja tietoaan pitää aina olla valmis muuttamaan uusien todisteiden valossa.

Näyttöön perustuvat hoitokäytännöt ovat ottaneet paikkansa myös kuntoutusalalla näistä päivistä alkaen ja niistä riittää keskusteltavaa jokaisessa seminaarissa, koulutuksessa ja sosiaalisen median keskusteluissa. Näyttöön perustuva lääketiede ei ole jäänyt ilman kritiikkiä. Radikaaleimmat kritiikit väittävät sen olevan vaarallinen hoitoja poissulkeva veitsi, joka on luotu palvelemaan kustannuksia leikkaavia tahoja, kuten poliitikkoja ja terveysalan hallintoa. Joidenkin mielestä se rajoittaa terveysalan ammattilaisten kliinistä vapautta, mutta toisaalta se asettaa raameja hoitokäytännöille, jotta voitaisiin erottautua uskomuksiin perustuvista hoitomuodoista. Argumentteja ja vasta-argumentteja löytyy paljon, joten on syytä määritellä sitä tarkemmin (22).

Näyttöön perustuva lääketiede (EBM) on tunnollisen, tarkan ja järkevän arviointiprosessin tulos parhaasta tieteellisestä näytöstä, jota käytetään yksittäisen potilaan hoitamiseksi. Paras mahdollinen tieteellinen näyttö yhdistettynä kliiniseen asiantuntemukseen sekä potilaan aktiiviseen osallistumiseen luovat perustan EBM:lle. Kliinisellä asiantuntemuksella tarkoitetaan henkilön pätevyyttä ja arviointikykyä, jotka saavutetaan usein työkokemuksen ja asiaankuuluvan koulutuksen avulla (22). Yleisesti tieteen tekemisen ja ymmärtämisen perusteita opiskellaan alemmassa tai ylemmässä korkeakoulututkinnossa.

Kansainväliset ammattiliitot ovat ohjanneet manuaalisen terapian käyttöä eri ammattiryhmien osalta. Kiropraktikkojen kansainvälinen liitto vuodesta 1926, naprapaattien liitto vuodesta 1948 ja fysioterapeuttien IFOMPT vuodesta 1970 (2).

Osteopaateilla on useita kansainvälisiä kattojärjestöjä, joilla on erilaisia agendoja. Osteopaattien jakautuminen lääkäreihin ja manuaalisiin osteopaatteihin vaikuttaa toiminnan säätelyyn, hoitostardardeihin ja koulutukseen, sillä näiden kahden ryhmän ammattioikeudet ovat erilaisia. General Osteopathic Council (GOsC), yhden kattojärjestöistä mukaan tulevaisuudessa osteopaattien tulisi yhtenäistää koulutuksensa ja unohtaa ammattilaisten erimielisyydet hoitokäytännöistä sekä filosofiasta. Suomi on hyvä esimerkki siitä, miten osteopatia on jakautunut eri koulukuntiin, jotka eivät voisi olla kauempana toisistaan. GOsC pohti vuonna 2012 kymmenen kysymyksen voimin alan tulevaisuutta, joista mainittakoon osteopaattisen hoidon laadun määritys, osteopatian tutkimuksen kehittäminen ja sitä miten ammatillisuuden korkeaa laatua voisi vaalia? Tällä hetkellä WHO:n määritelmän mukaan osteopatia on täydentävää ja vaihtoehtoista lääketiedettä, jossa diagnosoidaan ja hoidetaan manuaalisesti. (Paris)

Maailmanlaajuisesti kiropraktiikan hoidon määritys sekä koulutuksen- ja kliinisen työn sisältö ovat vailla selvyyttä. Kiropraktiikka mielletään monesti pelkästään nivelmanipulaatiota hyödyntäväksi hoitomuodoksi. Kuitenkin Hartvigsenin (2020) mukaan yhteen kolmasosaan kiropraktiikaan hoitokäynteihin voi liittyä muutakin, kuten potilaan ohjausta, pehmytkudoskäsittelyä ja liikeharjoittelua. Hoidon sisältö on riippuvainen yksittäisestä terapeutista riippumatta ammattinimikkeestä. Kiropraktiikka näyttäisi olevan suosiossa korkean elintason maissa varsinkin selkä- ja niskakipuisten työelämässä olevien naisten parissa. Kiropraktiikkaa harjoitetaan noin 90:ssä maassa YK:n 193:sta maasta. Kiropraktiikan asema virallisesti tunnustettuna ammattina on 75 % näissä maissa. Noin 50 % maista kiropraktiikka on osa kansallista terveydenhoitojärjestelmää. Joissakin maissa kiropraktiikkaa ei tunnusteta ja sen harjoittaminen saattaa olla jopa laitonta (20).

Fysioterapiajärjestö IFOMPT järjesti konferenssin vuonna 2016, jossa pohdittiin yhdessä 22 jäsenmaan ammattilaisten kesken manuaalisen terapian tulevaisuutta. Konferenssin kiinnostavin keskustelu käytiin aiheesta: onko manuaalinen terapia tehokas hoitokeino alaselkäkivun hoidossa? Voisi ajatella, että tämänkaltainen kysymys herättäisi närkästystä manuaaliterapeuttien keskuudessa, mutta näin ei käynyt. Keskusteluun osallistuivat manuaali- sekä liikeharjoittelua suosivat terapeutit. Keskustelijoiden kesken päädyttiin yllättävään lopputulemaan, jossa manuaalisen terapian puolestapuhujat myönsivät, että he ovat epäonnistuneet osoittamaan riittävää näyttöä manuaalisen terapian käyttötarkoituksesta ja toimivuudesta.

Viimeisinä vuosikymmeninä OMT on toiminut fysioterapeutteja ohjaavana lippulaivana, kun puhutaan tuki- ja liikuntaelimistön vaivoista sekä lääkkeettömästä kivunhoidosta manuaaliterapian keinoin. Vaikka manuaaliterapian suosio on tällä hetkellä kyseenalainen, ei meidän tulisi IFOMPT:n mukaan vaihtaa sitä hoitokeinona uusiin. Sen sijaan meidän tulisi yhdistää hyödylliset hoitomenetelmät ja löytää tulevaisuudessa vielä parempia strategioita ihmisten hoitamiseen. IFOMPT haluaa kuitenkin muistuttaa, että kaikki uusi ei voi syrjäyttää vanhempia hoitostrategioita vain niiden uutuuden vuoksi. Yhteenvetona IFOMPT suosittaa terapeutteja käyttämään kiputietoutta vähentämään potilaiden pelkoja oireita kohtaan ja ohjaamaan sitä kautta heidän paranemistaan kohti toipumista. Toipumisen aikana terapeutti voi käyttää manuaalista terapiaa helpottamaan potilaan liikkumista ja liikeharjoittelua lisäämään heidän luottamustaan omatoimiseen liikkumiseen.

Suomessa

Suomessa terveydenhuollon ammattilaisten rekisterissä (VALVIRA) oli vuoden 2019 tammikuussa enintään 65-vuotiasta 192 naprapaattia, 105 kiropraktikkoa, 450 osteopaattia ja 16946 fysioterapeuttia. Suomalaisessa terveyspoliittisessa keskustelussa on spekuloitu uuteen sosiaali- ja terveysalan uudistukseen liittyen, kuuluvatko osteopaatin, kiropraktikon, naprapaatin ja koulutetun hierojan ammatit edelleen virallisesti hyväksyttyjen terveydenhuollon ammattien joukkoon?

Todistustaakka näiden ammattien hoitojen hyödyistä lankeaa em. ammattien liitoille sekä tutkijoille. Liittojen tulisi osoittaa missä ammatin paikka on terveydenhuoltojärjestelmän kokonaisuudessa, minkälaista tutkimusnäyttöä löytyy hoidoista sekä hoitojen hyödyistä potilaille ja yhteisölle.

Lopuksi

Historia osoittaa meille, että manuaalisen terapian taidot siirtyivät sukupolvelta toiselle, kun aiemmin kisällit oppivat mestareilta ennen virallisten koulutusten ilmaantumista. Manuaalisen terapian yhtä ainoaa äitiä tai isää on mahdotonta nimetä. Alan pioneerit, joista vain joitakin on mainittu tekstissä, kehittivät omia näkemyksiään ja selitysmallejaa hoidoille. Historian mukaan ammattikuntien kehittäjät ovat olleet vuorovaikutuksessa toisiinsa. He ovat jakaneet tietoa ja saaneet vaikutteita toisiltaan. Jokainen heistä on omalla tahollaan jalostanut aikaisempia oppeja ja kehittänyt niistä oman manuaalisen terapian menetelmänsä. Nämä menetelmät ovat joukko filosofisia periaatteita, kädentaitoja ja kehon manuaalista tutkimista. Mikään menetelmä ei sinäänsä ole uniikki muihin verrattuna, vaan uudelleensanoitettu ja koottu versio vanhoista opeista.

Osa näistä kehitetyistä malleista konkretisoitui ammattinimikkeeksi, jotka me monet nykyaikana tunnemme. Käytännön tasolla kaikki kuntoutusalan ammatit käyttävät samoja manuaalisia hoitotekniikoita hieman eri selitysmalleilla maustettuina. Näin ollen ei ole erikseen osteopaattista, kiropraktista, naprapaattista tai fysioterapeuttista hoitoa. On vain manuaalinen hoito, jota ammattinimikkeen omistaja käyttää.

Keskiajalla kirkko hoiti käytännössä terveydenhuollon välittämättä tieteestä, jolloin hoidot perustuivat pappien ja munkkien mielivaltaan ja uskomuksiin. Nykyajan ammatit saivat alkuvuosinaan noin 100 vuotta sitten kehittyä teollisen kehityksen aikakautena, jolloin tiede ja uskonto eivät olleet ristiriidassa. Näihin aikoihin taikausko, mystiikka ja uskonnot sekoitettiin herkästi terveydenhoitoon. Kahden ammattikunnan kohdalla pohdittiin 1900-luvun alkupuolella, onko kyseessä uskonto vai terveydenhuollon ammatti? Saman kysymyksen voisi esittää aika ajoin uudelleen.

2020-luvulla on edelleen havaittavissa uskonnollisia piirteitä kuntoutusalan ammateissa, vaikka tiede on helpottanut tiedonhankintaa merkittävästi, eikä perusteita uskomuksiin perustuvalle hoidoille pitäisi eikä saisi enää olla. Uskomukset ja näennäistiede ovat nykymaailmassa vahvoilla ja edelleen jarruttamassa manuaalisen terapian kehitystä ja uskottavuutta. Tulevaisuudessa manuaalisen terapian pysyminen uskottavana terveydenhuollon hoitomenetelmänä, on sen päivitettävä selitysmallinsa, koulutuksensa ja markkinointinsa niin kuluttajille kuin manuaaliterapeuteille. Lääketiede on mennyt menojaan modernisoinnin suhteen verrattuna manuaaliseen terapiaan. Lääketieteessä ei enää tehdä hoitoja sen perusteella, että ne ovat jonkun henkilökohtaisen mielipiteen tai ikiaikaisen uskomuksen mukaisia.

Tiede on noussut avainasemaan ja sen tuoma murros on edelleen keskeneräinen manuaalisen terapian maailmassa. Terveysalalla hoitokäytäntöihin vaikuttavat kulttuurilliset, poliittiset ja taloudelliset tekijät jopa tiedettä vahvemmin. Terveyshuuhaan luoma ns. bisneslääkintä on käytännössä immuuni tieteelle, mutta perso kuluttajien rahoille (19). Bisneksen näkökulmasta on hyvä diagnoisoida tarpeettomasti vaivoja ja luoda sitä kautta lisää “hoidettavaa”. Tämä asettaa koko terveysalalle suuria haasteita.

Ihmisten positiivisten harhojen tiedetään olevan mielenterveydelle, sosiaaliselle hyvinvoinnille ja pystyvyydelle tärkeitä. On syytä pohtia milloin positiiviset harhat muuttuvat meille haitallisiksi? Mondlochin mukaan hoitojen positiivisista odotuksista syntyy monesti positiivisia tuloksia, mutta riittääkö lumevaikutus yksinomaan selitykseksi uskottavalle hoitomenetelmälle? (18)

Robin McKenzie varoitti kuntoutusalan yhteisöä jo vuonna 1989 manuaalisen terapian liiallisesta arvostuksesta, liiallisesta opetuksen monimutkaistamisesta sekä käytännön tekniikoiden liiallisesta soveltamisesta vaivojen hoitoon ilman asianmukaista kritiikkiä. Historiassa on rakennettu herkästi ajatussiltoja positiivisten hoitokokemusten ja hoitojen selitysmallien välille. Se, että hoidon jälkeen ihminen kokee tilanteensa paremmaksi, ei kerro koko totuutta terapian sisällöstä ja etenkin sen vaikutusmekanismeista.

Manuaalista terapiaa harjoittavan ammattilaisen tai kuluttajan on tärkeää olla tietoinen siitä, mitä manuaalisella terapialla voidaan hoitaa ja mitkä ovat sen rajoitteet. Manuaalisen terapian siunaus ja samalla kirous ovat sen ns. *epäspesifit vaikutukset, jotka voivat sokaista terapian toteuttajaa ja kuluttajaa. Manuaalinen terapia toimii tekniikasta riippumatta pääosin samoin vaikutusmekanismein.

*epäspesifeillä vaikutuksilla tarkoitetaan sellaisia fysiologisia ja psykologisia vaikutuksia, jotka eivät ole suorassa suhteessa vamman paranemiseen esimerkiksi kivun lieveneminen.

Manuaalinen terapia ei ole todennäköisimmin häviämässä mihinkään kritiikistä huolimatta ja kosketusbisneksellä riittää kuluttajia. Tulevaisuudessa punnitaan, kykeneekö manuaalisen terapian yhteisö päivittämään tietonsa, markkinointinsa ja koulutuksensa tieteen ohjaamana sellaiselle tasolle, jotta sitä voitaisiin pitää yhä uskottavampana osana terveydenhuoltoa. Manuaalinen terapia on perustunut liian pitkään auktoriteettien mielipiteille ja nyt sen on aika muuttua, siksi maiden terveysviranomaiset sekä ammattikuntien maailmanjärjestöt kuumeisesti pohtivat, mikä on manuaalisen terapian tulevaisuus?

Aikajana

400 eaa Hippokrates käytti manuaalista terapiaa ja dokumentoi menetelmiään

131-202 eaa Claudius Galenos tuotti todisteita nivelmanipulaation hyödyistä

980-1037 jaa Avicennan Lääketieteen Kaanon-kirjasarjassa manuaalista terapiaa

1500-luku Pare ja Guidi julkaisevat kirjoissaan selän nivelmanipulaatiosta

1584 Cambridgen yliopistossa opetetaan hierontaa

1600-luku Kansanparantajien suosio kasvaa, etenkin Britanniassa

1656 Munkki Thomas kuvailee kirjassaan tekniikoita raajanivelten hoitoon

1676 Johannes Sculteus lisää kirurgien kirjallisuuteen manuaalista hoitoa

1700-luku Manuaalinen terapia hylättiin lääkärikunnassa. Syy tuntematon

1800-luku Lääketieteen ja kansanparannuksen vastakkainasettelu voimistuu

1874 Still kehittää osteopatian

1882 Manuaalinen terapia saa jälleen hyväksynnän lääketieteessä

Suomessa alkaa hieronnan opetus

1892 Ensimmäinen osteopatiakoulu avataan Missouriin

1894 Hierontayhteisön perustaminen Englannissa

1895 Kiropraktiikka kehittyy Palmerin toimesta

1897 Palmer College of Cure avataan

1899 Oakley Smith valmistuu kiropraktikoksi

1907 Smith avaa School of Naprapathyn Chicagoon

1917 Euroopan 1. osteopaattikoulu avaa ovensa Lontoossa

1912-1935 James Mennell kouluttaa St. Thomasin sairaalassa

1920 Lääkintävoimistelijoiden yhteisö perustetaan Englannissa

1921-1925 Mary McMillan toimii Harvardissa fysioterapian opettajana

1926 Kiropraktikoiden kansainvälinen liitto aloittaa toimintansa

1944 Lääkintävoimistelijoiden yhteisö muuttuu fysioterapian

yhteisöksi Englannissa

1948 Naprapaattien kansainvälinen liitto aloittaa toimintansa

1954 Freddy Kaltenborn opettaa 1. kurssinsa

1956 Robin McKenzie aloittaa MDT:n opettamisen

1960 John McMillan Mennell perustaa OMT:n

1970 IFOMPT perustetaan

1984 Pohjoismainen-OMT Suomeen

1990-luku Näyttöön perustuva toimintakulttuuri syntyy kuntoutusalalla

fysioterapeuttien johdolla

2000-luku Tutkimusnäyttö sekä kritiikki lisääntyy manuaalisen terapian osalta

2012 Osteopaatit pohtivat tulevaisuutta 10 kysymyksen avulla

2016 IFOMPT-konferenssissa pohditaan manuaalisen terapian tulevaisuutta

Lähteet

Paris, 2000. A History of Manipulative Therapy Through the Ages and Up to the Current Controversy in the United States.

Pettman, 2007. A History of Manipulative Therapy

Hart, 1997. Did D.D. Palmer visit A.T. Still in Kirksville?

Osteopatian ja AT Stillin henkilöhistoriaa

http://osteopathichistory.com/pagesside2/LifeChronology.html

Keating, 2014. The Influence of World War I Upon the Chiropractic Profession. https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S1556349913600285

Kenneth A. Olson, 2015. Manual physical therapy of the spine. Elsevier.

Laakso, 2001. Käsillä, aivoilla ja sydämellä. Koulutettujen Hierojien Liitto Ry, 1950 – 2000, 50-vuotisjuhlakirja.

https://www.khl.fi/wp/wp-content/uploads/2011/04/historia.pdf

Grimsby, 2008. A Founding Father of Manual Therapy Has Passed Away.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2716162/

Terlouw, 2007. Roots of Physical Medicine, Physical Therapy, and Mechanotherapy in the Netherlands in the 19th Century: A Disputed Area within the Healthcare Domain

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2565611/

Robin Mckenzie, Mckenzieinstitute. Luettu 12.1.2020. https://mckenzieinstitute.org/about-us/about-robin-mckenzie/

In memoriam: farewell Geoff Maitland, 2010.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3103114/

Hartvigsen, 2020. So, what is chiropractic? Summary and reflections on a series of papers in Chiropractic and Manual Therapies

https://chiromt.biomedcentral.com/articles/10.1186/s12998-019-0295-2

Reid, 2017. Is orthopaedic manipulative physical therapy not fashionable anymore? Lessons learned from 2016 IFOMPT meeting and future directions

https://scholar.google.fi/scholar?q=ifompt+manual+therapy+future+congress&hl=fi&as_sdt=0&as_vis=1&oi=scholart#d=gs_qabs&u=%23p%3D5Ce37MPw-F0J

Sackett et al, 1996. Evidence based medicine: what it is and what it isn't.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/8555924