Voimistelijan tarina
SISÄLTÖVAROITUS ! TARINA SAATTAA JÄRKYTTÄÄ !
Tämä on blogiteksti, joka käsittelee entisen voimistelijan tarinan, jossa nuori altistuu ympäristölle, joka on kaikkea muuta kuin terve. Voimistelija tuo esille kokemuksiaan ja kertoo avoimesti mm. syömishäiriöstään sekä siihen liittyvistä tekijöistä ja seurauksista.
Epäasiallisen kohtelun tarinoita urheilussa tulee ajoittain ilmi mediassa. Niitä tapahtuu kaikkialla yli lajirajojen, eikä suomalainen urheilu tee poikkeusta.
Valmentaminen on aina yksilöiden toteuttamaa, mutta vahvana ohjurina toimii lajikulttuuri. Yleisesti voimistelun lajikulttuurissa on tiedostettu sen monimuotoisia ongelmia. Näitä ongelmia ovat mm. runsaslukuiset rasitusvammat, urheilijoiden kehonkuvaan liittyvät haasteet, syömishäiriöt sekä kova kurinpitokulttuuri. Voimisteluun on pitkään liittynyt kova kurinpitokulttuuri, joka voi sisältää epäterveitä valmennuskäytäntöjä. Tämä voi tarkoittaa liiallista painostusta, epäasianmukaista käyttäytymistä, henkistä tai fyysistä kiusaamista. Tällaiset käytännöt voivat vaikuttaa negatiivisesti urheilijoiden fyysiseen ja henkiseen terveyteen.
Ennen kuin mennään voimistelijan tarinaan linkitän tähän vielä muutaman uutisen, jotka kertovat voimistelussa olevista epäkohdista. Ne eivät liity tarinassa olevaan tapaukseen, mutta antavat kuvan siitä, millaisia ilmentymiä voimistelussa voi olla.
https://www.hs.fi/urheilu/art-2000009636113.html
https://www.is.fi/urheilu/art-2000009208484.html
Lisäksi on valitettavaa, että suomalainen voimistelukulttuuri saa vaikutteensa itänaapurista. Jos itänaapurin valmennuskulttuuri ei ole tuttua, niin suosittelen jokaiselle seuraavaa dokumenttia, joka antaa perspektiiviä rytmisen voimistelun maajoukkueen toiminnasta:
Nuoren voimistelijan tarina
Aloitin joukkuevoimistelun 11-vuotiaana, jota ennen harrastin balettia ja telinevoimistelua. Nautin voimistelusta ja lapsuus- ja nuoruusajan identiteettini perustui vahvasti voimisteluun. Treeneissä oli kivaa, lapsuus- ja nuoruusajan valmentajat olivat ihania ja kohtelivat kaikkia hyvin ja tasapuolisesti. Tiedän, että kaikilla ikätovereillani ei ollut aina kovinkaan kivaa naapurijoukkueissa, sillä valmentajia oli hyvin erilaisia.
Joukkuevoimistelu on laji, jossa lajiin erikoistuminen tapahtuu poikkeuksellisen varhain. Tämä tarkoittaa usein sitä, että harjoitusmäärät ovat verrattain todella suuria. Mitä korkeammalla tasolla joukkuevoimistellaan, niin sitä vakavammaksi ja vaativammaksi harjoittelu valmentajineen yleensä muuttuu.
Mennessäni nuorten edustusjoukkueeseen kaikki muuttui. Muistan elävästi tilaisuuden, jossa meitä tuli arvioimaan valmentaja, josta kaikki olivat kuulleet ja luoneet ennakkokäsityksensä. Hän vaikutti tiukalta ja pelkäsimme häntä. Ennakkokäsityksemme muuttui konkretiaksi.
Olin 14-vuotias, kun pääsin mukaan yhdelle ulkomaan leirille. En ollut koskaan ollut ulkomailla sellaisessa tilanteessa, jossa matkustimme yksin ja jouduimme etsimään hotellia omatoimisesti. Minua jännitti. Tuosta leiristä jäi mieleeni noin 1,5 tunnin analyysi jokaisesta voimistelijasta, jossa kartoitettiin etenkin syömistä; mitä syöt päivän aikana, paljonko syöt sokeria, mielipiteesi omasta kehonkuvastasi sekä millaisen arvosanan annat ulkonäöstäsi? Tällöin aloin ensimmäistä kertaa pohtimaan omaa kehonkuvaani suhteessa valmentajien odotuksiin ja voimistelun ihannevartaloon. Aiemmin lapsuusvaiheen harjoittelussa tätä ei ollut erikseen korostettu kenenkään kohdalla.
Koen, että tähän valmennukseen tuloni oli voimistelu-urani käännekohta. Tähän asti voimistelu oli ollut kivaa, kivoja kavereita ja ihania välittäviä valmentajia. Kaikki kuitenkin muuttui. Arki oli aluksi uutta ja jännää. Pian alkoi voimakas aivopesu ja manipulointi harjoittelemisen ja ruokailun suhteen. Hiilihydraatteja tuli välttää, sillä ne saivat vartalon lihoamaan ihan silmissä. Lisäksi joillakin valmentajilla oli erikoiskykyjä, sillä he saattoivat tunnistaa treeneissä voimistelijoiden jaloista kuka oli syönyt Ben & Jerry´s - jäätelöä viikonloppuna.
Oli selvää, että syömishäiriöni riskitekijät kasvoivat ympäristössä, joka paheksui hiilihydraatteja ja rasvaa, vaikka ne ovat ihan jokaisen urheilijan keskeisimmät energianlähteet. Lisäksi kuvioihin tuli pelko ja siitä tuli arkinen asia treeneissä. Virheistä sai huutoa ja vielä korostetusti, jos ei kuulunut valmentajan lempivoimistelijoihin, joille kohtelu oli aina hieman parempaa. Muistan lukemattomia kertoja, kun olin valmentajan hampaissa. Ne eivät unohdu.
Sain epäonnekseni vakavan liikuntavamman, josta toipuminen kesti pitkään. Koen, että loukkaantumisesta johtuen minua syrjittiin ja jäin unohduksiin. Tästä pitivät huolen joukkuetoverit ja valmennus. Joukkuevoimistelu on laji, jossa erityisesti rasitusvammojen määrä on korkea suurten harjoitusmäärien ja yksipuolisen harjoittelun vuoksi. Lisäksi jatkuvassa energiavajeessa treenaaminen on yksi riskitekijä.
Koin painostusta valmentajan toimesta usein. Kamppailin loukkaantumisten kanssa siitä lähtien, kun siirryin eliittitasolle. Minulle huudettiin treeneissä, vaikka valmennus oli tietoinen loukkaantumisestani, mutta siitä huolimatta sain kuulla mm. ”sä näytät isolta ja rumalta ja sun takia me ei saada kultamitalia”, ”susta ei tuu mitään”, ”sä näytät hirveeltä”, ”älä itke, et sä voi olla noin heikko et sä itket”. Koin elämäni hirveimmät harjoituskokemukseni tuossa ympäristössä enkä ollut ainoa, jota nöyryytettiin ja haukuttiin julkisesti muiden edessä treeneissä. Kaikki saivat osansa.
Lorvailijan maine seurasi helposti, jos ei kyennyt osallistumaan normaalisti lajiharjoitteluun. Naiseksi kasvaminen ja kehon muuttuminen synnytti myös kiusaamista lastenvartaloisten joukossa. Herjaa heitettiin mm. tamponeista, ulkonäöstä, äitiydestä sekä tuttuun tapaan reisistäni. Aluksi se tuntui ihan vilpittömältä, mutta ajan kanssa ymmärsin, että se oli asiatonta vittuilua siitä, että olin kehittyneempi fyysisesti. Se oli asia, johon en voisi vaikuttaa, sillä biologista kehittymistä vastaan on mahdoton taistella. , vaikka kuinka haluaisi.
Tyttöjen murrosikä tuntui olevan jokavuotinen ihmetyksen aihe voimistelupiireissä. On vaan fakta, että murrosiässä tytöillä lantio levenee ja naiselliset muodot alkavat pikkuhiljaa korostua, joka helposti tulkittiin pelkäksi lihomiseksi. Aikuistuvan naisen vartalo ei tuntunut sopivan millään voimistelijan ihanteeksi.
Elin jatkuvassa kilpailutilanteessa parhaita kavereitani vastaan, joka oli samalla rankkaa, mutta toisaalta motivoivaa. Ulkonäkö ja paino olivat keskeisiä asioita, joista kilpailimme, ja joihin kiinnitettiin huomiota kaikessa tekemisessä. Kun olimme yhdessä syömässä, niin esimerkiksi riisin syöminen saattoi olla kiusaamisen arvoinen asia joidenkin joukkuetovereideni mielestä. Hiilihydraattikammoisuus oli meihin tehokkaasti aivopesty ja tukiverkkona pitämäni henkilöt saattoivat sanoa ikävästi, jos en toiminut, kuten muut aivopestyt toverini. En pitänyt tuosta ilkeilystä ja menetin luottamukseni heihin.
Iltaisin treenien jälkeen itkin vanhemmilleni usein kohteluani ja jatkuvan piikittelyn seurauksena aloin vihaamaan kehoani, etenkin reisiäni, koska ne olivat jatkuvan kiusan kohde myös kanssavoimistelijoiden taholta. Lajivalmentajien lisäksi myös balettiopettaja näki asiakseen puuttua ulkoiseen olemukseeni. ”Sinun pitää pudottaa painoa”, kuului hänen ohjeensa. Hänen mukaansa venyttely teki lihaksista hoikat, joten käytin vapaa-aikaani maanisesti venyttelyyn. Myöhemmin minulle selvisi, että väite oli tuulesta temmattu, eikä lihaksia voi venytellä hoikiksi. Lajin parissa olevilla henkilöillä tuntui olevan monenlaisia käsityksiä ihmiskehosta ja terveydestä, joista iso osa oli ihan itse keksittyjä juttuja tai lajin piirissä olevia iänikuisia uskomuksia.
Syömishäiriö
Syömishäiriöni ensiaskeleet syntyivät noista epäterveistä ajatuksista, joita minulla oli ja joita syötettiin ympäristöni toimesta. Aloin aluksi pelkäämään sosiaalisissa tilanteissa syömistä, se suorastaan ahdisti minua. Anoreksian alkaminen ajoittuu siihen, kun seurassa alettiin tehdä kehonkoostumus-mittauksia InBody-laitteistolla. Seuran kriteeri rasvaprosentille oli 15% ja itselläni se oli 17%. Romahdin. Tämän seurauksena sairastuin anoreksiaan, mutta syömishäiriötäni ei hoidettu kuin vasta myöhemmin urani lopettamisen jälkeen. Seura oli järjestänyt ravitsemusterapeutin, mutta en kokenut siitä hyötyä.
Arkeeni alkoi kuulua vyötärön- ja reisien ympäryyden jatkuva mittaaminen. Kävin puntarilla useasti päivän aikana ja jokainen pudotettu gramma sai mielen hetkellisesti toiveikkaaksi. Hankin itselleni jopa kehon rasvaprosenttia mittaavan vaa´an. Minusta tuli valikoiva ruokailija ja söin vain tiettyjä ruokia. Perheeni oli tietysti huolissaan ja ruokailujani seurattiin jatkuvasti. Tilaisuuden tullen pyrin aina heittämään ruokaa roskiin, ettei tarvitsisi syödä, mutta onnekseni äiti oli kärppänä vahtimassa ruokailujani. Nyt jälkeenpäin olen todella kiitollinen siitä.
Pelkoni painonnousua kohtaan oli todellista ja olin oppinut pelkäämään hiilihydraatteja, koska ympäristössäni ne oli demonisoitu. Rasvaprosenttini putosi 3 kk:n aikana alle 10% - ne ovat lukemia, jotka ovat tyypillisiä anoreksiassa. Se näkyi minussa ulkoisesti. Olin riutunut, voimaton ja näin jälkeenpäin ihmettelen miten jaksoin ylipäänsä treenata. Tahtoni ja rakkauteni voimistelua kohtaan piti minua kasassa. On uskomatonta etten pyörtynyt kertaakaan harjoituksissa, vaikka elin minimaalisella ravinnolla.
Tyypillinen ruokailu ni voimistelu-uran huippuvaiheessa
- Aamiainen: banaani ja jogurtti (rasvaton luonnonjogurtti)
- Lounaaksi: salaattia ja proteiinin lähde (usein kana, joskus jauheliha), ei hiilareita
- Välipalana rahka ja omena
- Illallinen: salaatti ja proteiinin lähde
- Iltapalana yksi hedelmä
Äkkiseltään laskettuna kalorimittarilla, jossa reilut määrät salaattia ja kanaa saadaan yhteistulokseksi 870 kcal.
Kulutus on 18 v, 50-kiloisen kilpaurheilijan kaloritarve olisi vähintään 2954 kcal. Viikottainen harjoitusmääräni oli yhteensä noin 25 h. Haluaisin korostaa, että syömishäiriöni ei kadonnut mihinkään, vaikka lopetin voimistelun, sillä pahin oli vasta edessä. Syömishäiriötäni on hoidettu useampaan kertaan syömishäiriöpoliklinikalla yhteensä yli kahden vuoden ajan. Sain myös lähetteen osastohoitoon, johon en koskaan hakeutunut. Selvisin kuitenkin syömishäiriöstä, vaikka tiedostan, että minulla on edelleen epäterveitä ajatuksia varsinkin ruoka-aineisiin liittyen. Syömishäiriöistä toipumisesta on nyt puoli vuotta. Olen normaalipainoinen ja nautin liikunnasta.
Ruokailujen jälkeen minua on vaivannut sellainen juttu, jossa aterioiden jälkeen näläntunne palaa 30 min päästä, vaikka olisin syönyt reilun aterian. Sain kuulla terveydenhuollon ammattilaiselta, että joskus stressi, masennus tai ahdistus voivat aiheuttaa muutoksia ruokahalussa ja syömiskäyttäytymisessä, mikä voi johtaa jatkuvaan nälän tunteeseen. Se häiritsee.
Kuten totesin, niin ongelmat eivät ole kokonaan kadonneet, vaan ne ovat ilmentyneet uusilla ja yllättävillä tavoilla. Kaiken kokemani seurauksena kärsin ahdistuksesta, jonka traumatisoivat tilanteet, kuten julkiset nöyryytykset ja kokemani kiusaaminen ovat aikaansaaneet. Se on näkynyt elämässäni mm. masennuksena ja tällä hetkellä paniikkihäiriönä. Opiskelen korkeakoulussa ja teen tentit yksityisessä tilassa. Jokainen koulupäivä jännittää, julkiset paikat ja tilanteet sekä erityisesti ihmisten kohtaaminen. Pitkälle on tultu siitä, kun kykenee esiintymään arvokisafinaalissa tuhansien katsojien edessä ja nyt ahdistun jopa kouluun menemisestä.
Lopuksi
Olin pitkään vihainen voimistelulle, vaikka nyt tiedostan, että voimistelu ei ollut ongelmani, vaan se toimintaympäristö ihmisineen. Nautin kehollisesta ilmaisusta ja ennen kaikkea onnistumisen tunteista hyvien suoritusten jälkeen.
Tällä hetkellä olen kuntosalilla käydessäni tehnyt itsekseni voimisteluliikkeitä ja nauttinut siitä vapaudesta, kun kukaan ei ole huutamassa, jos hieman horjahdan. Alan pikkuhiljaa taas nauttia omalla kehollani tekemisestä.
Syy miksi jaksoin niin pitkään, oli se, että rakastin voimistelua. Koin ympäristöni toimintakulttuurin ja monet siinä olevat ihmiset minulle myrkyllisinä. Palkinnoksi sain kasan mitaleja ja kunniaa, mutta pohdin, ovatko ne tosiaan tämän arvoisia? Mitalien ja arvokisavoittojen varjopuolena sain mielenterveyden ongelmat, joiden kanssa kamppailen jokapäiväisessä elämässäni. Taistelu mitaleista kanveesilla on muuttunut taisteluksi arjessa.
Tässä vielä lopuksi tärkeää asiaa syömishäiriöistä:
https://terveurheilija.fi/terveydenhuolto/urheilijoiden-syomishairiot/
